Jatkona tähän vuodatukseeni “bönden” ja haastavien yhteysympäristöjen (minun tapauksessani haja-asutusalueiden siis) yhteyshaasteisiin hieman statistiikkaa käytössäni olevien internet-yhteyksien performoinnista.
Luottoyhteys: Elisa 5G (SA)
Viikonloppuna, päivällä (oletettavasti eniten kuormitusta)
Arkena, päivällä (vähiten käyttäjiä ilmeisesti)
Sinänsä minun kannaltani korkeimman kuormituksen aika – viikonloput ja illat (kun tukaria käyttävä porukka Netflixaa) – osuu mainiosti, sillä itse tarvitsen eniten kaistaa työaikaan.
Telian ja DNA:n 5G-yhteyksien (NSA) osalta vaihtelu on vähäisempää. Tokikaan läheskään Elisan nopeuksia en näissä verkoissa saavuta (oletettavasti siksi, etteivät ole tuoneet valokuitua mastolle saakka).
Erot ovat kuitenkin merkittävät ja etenkin Telian yhteyksissä minua harmittaa latenssin heiluminen. Telia häviää useaan otteeseen jopa Starlinkille latenssissa.
En heiluntaan ole löytänyt mitään erityistä patternia. Yllä näkyvät otokset ovat saman päivän sisällä, parin tunnin erolla otettuja. Oletan tämän liittyvän iäkkääseen rautaan Telian mastossa.
DNA 5G
Ilmeisesti kuormitus on verrattain tasaista DNA:lla normaalikäyttöaikaan (arkisin sekä viikonloppuna). Aamuyön mittauksissa olen päässyt jatkuvasti yli 300 Mbps downstreamiin, joten DNA:nkin osalta hidastava tekijä on ylimyyty kaista. Kuormitus näyttää vaikuttavan DNA:lla myös latenssiin. Ainoana yhteyksistäni DNA hukkaa paketteja miltei jatkuvasti.
Kaikkein pienimmät latenssit olen mitannut DNA:n 5G:stä (10 ms). Ja suurimman kaistanleveyden (bandwidth) Elisan 5G:n kautta, se oli 644 Mbps jota voi pitää RAN-yhteydelle jo varsin kiitettävänä.
Latenssi kiusaa
Hämmästyttävästi Telian 5G häviää latenssissa usein jopa Starlinkille, vaikka satelliittiyhteyksien akilleen kantapäänä pidetään viivettä. Esimerkiksi mittaukset käyttämiini nimipalveluihin (Googlen sekä CloudFlaren). Ensimmäinen alla olevista tuloksista on latenssi, seuraava packet loss ja viimeinen jitter.
Mittaan nimipalveluiden lisäksi Microsoftin yhteyspistettä sekä Teams-linkkiä. Nämä kolme yhdessä antavat työssä käytettävästä latenssista toimivimmat mittapisteet (joiden pohjalta SD-WAN viritykseni päättää, mihin putkeen minun yhteyteni reitittää).
Teamsin jne. suhteen Telia hakkaa, joskin hikisesti, Starlinkin latenssissa. Ja toki täytyy muistaa, että Telialla yhteyden laatu seilaa jatkuvasti (lantenssin osalta). Tässä sunnuntai-iltapäivän otos latenssista Teams-linkkiin:
Juuri tässä hetkellä Telia on selvästi nopein latenssin suhteen. DNA pitää pintansa ja pudottelee paketteja ja vetää RAN-yhteyksistä selvästi suurinta latenssia. Tässä näkee Starlinkin heikkouden latenssin suhteen. Toisaalta Telia saattaa parin seuraavan tunnin sisällä romahtaa latenssin mukaan heikoimmaksi.
Minuahan tuo ei sinänsä erityisesti kiusaa. Automatiikka työntää Teams- ja RDP-yhteyteni pienimmän latenssin omaavaan yhteysputkeen. Ja toisaalta download-liikenne taas kolisee kaistanleveyden mukaan parhaaseen yhteyteen.
Fortin SD-WANin etuna on se, että liikennesääntöjen tekeminen on suorastaan naurettavan helppoa. Niin laitekohtaiset (esim. että työpäivän aikaan minun työkoneeni saa parhaasta liittymästä kaiken kaistan käyttöönsä yksin) kuin sovelluskohtaiset (Teams-liikenne ohjataan pienimmän latenssin yhteyteen).
Tämä lyhyt kirjoitelmani on suoraa jatkoa blogahdukseeni, jossa pohdiskelin omien kokemusteni pohjalta haavoittumatonta, eli aina varmatoimista datayhteyttä jokaiselle.
Perinteisestihän olemme vain ostaneet internet-yhteyden parhaaksi kokemaltamme toimittajalta. Ja luottaneet sitten siihen, että tietoliikenneoperaattori hoitaa hommansa. Normaalille kotikäyttäjälle tämä onkin pitkälti toimiva strategia. Etenkin mikäli hän on onnellisessa asemassa ja yhteys toimitetaan valokuitua siirtomediana käyttäen.
Mutta entäpä me onnettomat, jotka emme valokuitua saa edes rahalla? Ja joilla 5G-verkko ei kummoisia nopeuksia saati sitten redundanssia tarjoa. Edellisessä blogahduksessani esitin näkemykseni siitä, että yhteydet tulee monentaa siten, ettei olla koskaan yhden kortin varassa. Tämä on yhäkin vakaumukseni. Mielessäni edes hyvän, luotettavan operaattorin valokuituyhteys ei ole riittävän luotettava nk. vakavaan käyttöön. Yrityksen päättäjänä en missään tapauksessa jättäisi tietoliikenneyhteyksiä yhden särkyvän komponentin varaan. Eikä kaltaiseni pääsääntöisesti kotoa käsin tietotyötä tekevän myöskään kannata olla varautumatta katkoon. Sen kun nykyään tekee alle 100 euron hardiksella ja edullisimmillaan RAN-pohjainen (se radioverkko, Radio Access Network) varayhteys kustantaa jopa alle kympin kuussa.
No, mutta. Nyt hän minä olen taas harhautunut saarnaamaan samasta, josta jo pitkän blogahduksen kirjoittelin aiemmin. En halua puuduttaa teitä tautofonialla. Jatketaan siis itse aiheeseen. Eli mitä jos se radioverkkoyhteys ei olekaan “helppo nakki”. Ostit operaattorilta yhteyden ja heidän mainostamansa hienon 5G-reitittimen Wifi7:llä sun muilla herkuilla. Ja suurien odotusten jälkeen bitti tahmaa. Niissä Teams-kokouksissa, joissa useilla osallistujilla on kamerat päällä kuvat pätkivät. Netflix ei suostu edes Full-HD -tasolle, jostain 4K-kuvasta puhumattakaan.
Aivan ensimmäisenä ehdottaisin vaihtoa. Siis operaattorin vaihdosta. Ääriharvoin “vaikeilla alueilla” usean operaattorin verkko osuu yhtä hyväksi kohdallasi. Kuten tiedät, Suomessa on kolme radioverkkoa – huolimatta siitä, että myyjiä löytyy enemmän (nämä ovat nk. virtuaalioperaattoreita, jotka ostavat verkkokapasiteetin joltain noista kolmesta). Aloita siis verkkoyhteyksiesi remontti sillä, että testaat kaikkien kolmen operaattoreiden verkot – Telia, Elisa ja DNA. Jos et ole yritysasiakas, tuskin saat testiliittymää ilman sitoumusta. Ratkaisu on prepaid – et kummoista datamäärää tai pitkää testiaikaa tarvitse.
Usein huomaat, että yksi näistä kolmesta tarjoaa absoluuttisesti parhaan yhteyden. Varmista, että mittaus on luotettava. Käytä samaa 5G-reititintä. Ja huomioi se, että operaattoreiden tukiasemat, “mastot”, ovat eri suunnilla. Siksi mittaaminen kotona tai mökillä sisällä ei ole kovinkaan hyvä idea. Jos asetat testipisteesi keittiön pöydän ääreen, tietenkin ikkunasta eteenpäin sijoittuva masto performoi parhaimmin. Ja taas aivan talon toiselta suunnalta löytyvä masto antaa heikoimman signaalin (toki voi olla, että sitä operoi se alueesi paras operaattori ja siksi nopeudet ovat parhaat – mutta mittauksesi ei ole luotettava).
Itse tekisin mittauksen ulkona, siten ettei mistään ilmansuunnasta ole merkittävää blokkia (esim. aivan seinän vierellä). Vähän jatkojohtoa vain. Kolmen operaattorin nopeudet mittaa vartissa, eli mistään valtavasta työstä ei ole kysymys. Traficomin mainio Bittimittari on riittävä työkalu suuntaa antavan mittauksen toteuttamiseen.
Kun olet löytänyt sen parhaan kandidaatin – ja mikäli arvostat robustia yhteyttä kuten minä, olet liputtanut itsellesi myös sen hyvän kakkosen varayhteydeksi (HUOM! Muista, että tietyillä alueilla DNA ja Telia jakavat infrastruktuuria – valitse siis Elisa varayhteydeksi mikäli primäärivalintasi osuu jompaan kumpaan noista), on aika siirtyä suunnittelemaan yhteyden virittämistä.
Tässä hyvänä apuna on loistava CellMapper-palvelu. Kas kun operaattorit härkäpäisesti kieltäytyvät antamasta mastojensa koordinaatteja. “Turvallisuussyistä”. Yeah, right. Matkapuhelinmastoahan ei tihutyötä suunnitteleva löydä. Ne kun eivät ole mitenkään korkeita ja näkyviä. No, koskapa teleoperaattoreiden toimissa olisi liiemmin järkeä ollutkaan. Yhtäkaikki, sinun täytyy saada tietoosi se, missä parhaan operaattorin paras masto suunnilleen sijaitsee. Voidaksesi suunnata ja virittää yhteyden parhaalle tolalle.
Olen itse saanut myös aivan riittävän hyvän tulokset klassisella jalkatyöllä. Olen siis siirtänyt 5G-reititintä kohteissa eri ilmansuuntiin antavien ikkunoiden luo ja tehnyt mittaukset jokaisessa sijainnissa. Tyypillisesti yhteysnopeus oikeaan suuntaan antavan ikkunan luona on moninkertainen verrattuna talon toisella puolen sijaitsevan ikkunan luona tehtyyn mittaukseen.
Kun tiedät lokaatiosi parhaan operaattorin ja sinulla on suunnilleen käsitys siitä, missä masto sijaitsee, on aika arvioida yhteystapaa eli millaista hardista tarvitset. Oletetaanpa, että signaali on erittäin vahva oikeaan suuntaan antavan ikkunan luona ja yhteysnopeudet riittävän sinun tarpeisiisi. Silloinhan se oli siinä. Sijoitat sisäkäyttöön tarkoitetun 5G-reitittimen näppärälle paikalle ikkunan lähistölle ja nautit riittävästä internet-yhteyksien nopeudesta. Muista vielä, että 5G-purkkisi ikä on merkittävä yhteysnopeuksiin vaikuttava tekijä. Ne kun ovat parantuneet viimeisen 5 vuoden aikana huomattavasti. Samoin huomioi, että suuntaava ulkomodeemi saattaisi hyvinkin nostaa vielä nopeuksia entisestään (toki riippuen sisämodeemin signaalin vahvuudesta, jos masto näkyy ikkunasta ei ulkomodeemille liene tarvetta).
Ehkäpä teet valitsemasi varayhteyden kanssa samat testaukset (kas kun toisen operaattorin sinua parhaimmin palveleva masto ei välttämättä ole yhtään samalla suunnalla kuin pääyhteytesi) ja asetat reitittimen hoitamaan yhteyksien kuormantasausta ja siirtämään katkoksien aikana liikenteen toimivan operaattorin yhteyksiin.
Mutta mitäpä sitten, jos sisäkäyttöön tarkoitetun 5G-reitittimen tarjoama nopeus ei tyydytä vaativaa makuasi? No, karkeasti ottaen vaihtoehtoja on kaksi: kytket 5G-reitittimeesi ulkoisen antennin tai ostat ulkokäyttöön suunnitellun reitittimen.
Vahvasti suuntaavalla ulkoantennilla pääset parhaaseen lopputulokseen – jos olet valmis kärvistelemään suuntailutyöt ja vetämään neljät antennikaapelit reitittimeltä antennille. Helpompi ja kieltämättä erittäin lähelle samoja nopeuksia pääsee oikein suunnatulla laadukkaalla ulkomodeemilla. Ulkomodeemien etuna on mobiilisovellus, jolla täysi amatöörikin saa suuntauksen tehtyä parissa minuutissa optimaaliseen suuntaan. Ulkoantennin kanssa olet sen sisäreitittimesi tarjoamien työkalujen varassa (eli käsipelillä menee).
Suuntaava antenni täytyy sitten lisäksi yleensä saada riittävän korkealle. Äkkisältään mieleen tulee antenniurakoitsija. Tässä varoituksen sana: oman kokemukseni mukaan telkkuantenneja sun muuta virittelevillä toimijoilla ei ole minkäänlaista käsitystä tietoliikenneyhteksien perusteistakaan. Sinänsä hämmästyttävää, sillä kysehän ei lopulta ole lainkaan vaikeasta asiasta. Selvität missä masto sijaitsee ja suuntaat harava-antennin tismalleen sitä kohti.
No, ellei sijaintisi ole jossain saaressa tai erityisen hankalassa paikassa (esim. isojen kukkuloiden välissä katveessa), ulkomodeemi riittää omien kokemusteni mukaan kaikkeen. Vaikka sisällä ei 5G-reititin näkisikään verkkoa, ulkomodeemi todennäköisesti kykenee 5G-yhteyden muodostamaan. Vahvasti suuntaava harava-antenni nostettuna riittävälle korkeudelle on sitten se “the ultimate solution” erittäin vaikeaan paikkaan. Näissä itse miettisin aina, että miksi en sitten siirtyisi Starlinkkiin. Kombo jossa Starlink tuo riittävän kaistan ja 4G-yhteys varmistaa katkoksettoman yhteyden ja palvelee latenssiherkkiin yhteyksiin on jo varsin kelvollinen nettiviritys aidosti sivistyksestä kaukana olevaan kohteeseen.
Vielä pari laitesuositusta (en tee mitään affeliate-hommia, joten näissä ei omaa intressiä ole mukana):
Parhaana pitämäni 5G-reititin, Teltonika RUTX50. Se osaa mm. itse vaihtaa operaattorista toiseen (jos syötät 2 x SIM-kortin). Vaatii erillisen antennin hyviin yhteysnopeuksiin. Konffattavaa on paljon ja vaatii melkoisesti ymmärrystä aihealueesta. Asennuksesta tulee siis merkittävästi esim. TP-Linkiä isompi savotta.
Ja kuormantasauksen toteutat – ellet halua täysiveriseen palomuuriin investoida – vaikkapa TP-Linkin VPN-reitittimillä todella helposti. Toimivat hämmentävän nopeasti ja varmatoimisesti. Erääseen pienyritykseen asensin kolmisen vuotta sitten moisen eikä yhtään häiriötä ole vielä (kop-kop, puuta) tullut ja potkii gigaisia linkkejä aivan mainiosti. Esimerkiksi TP-Link ER7206 toimii hyvin (käytin vanhempaa versiota viittaamassani keississä) – ja tukee NELJÄÄ internet-yhteyttä (“WAN”).
Lisäksi täytyy nostaa esille Cudy R700. Aivan käsittämätön vempele! Muutaman kympin hinnalla löytyy laite, joka pystyy jakamaan kuormaa useille gigabitinkin nettiliittymille. Siisti webbi-GUI ja melkoisesti ominaisuuksia. Mm. failover helppo toteuttaa. Käytin moista eräässä toimistohotellissa toteuttamaan NATtauksen, DHCP-palvelut sekä siirtämään pääyhteyden katketessa liikenteen RAN-varayhteydelle. Ainakin on hinta-laatu -suhde kohdillaan tuossa.
Alkuperäinen kirjoitus löytyy Corellian sivuilta, nimellä “Skynet tulee ja tappaa”.
Myönnän. Otsikolla kosiskelin häpeämättömästi sukulaissielujen, eli muiden scifi-diggaajareiden, huomioita. Toisaalta tässä on syvempikin analogia taustalla. Varsinainen aihe näet on AI ja sen muodostamat uhat. Scifi-viittaus on tietenkin kulttiklassikkoon nimeltä Terminator.
Minähän elän ja hengitän pilveä ja kyberturvaa, joten aihe koskettaa itseäni erittäinkin läheisesti. Taustastani sen verran, että pilvi ja pilviteknologiat ovat reilusti yli vuosikymmenen olleet leipäpuuni. Tietoturva taasen on ollut erityinen kiinnostuksen kohteeni jo reilun kolme vuosikymmentä. Viimeiset viitisen vuotta nämä – pilvi ja tietoturva – ovat olleet kombinaationa se, jolla itseni elätän. Rakkain osa työtäni on sivistystoimi aihealueen sisällä, eli pitämäni koulutukset Corelliassa. Olen piintynyt kynsinööri ja aidosti rakastan tekkiä. Tämän takia olen halunnut pitää kädet savessa ja tehdä myös konkreettisesti juttuja. Joinakin aikoina tämä oli sivutoimiluvan ja harrastetoiminnan varassa. Nyt koen olevani etuoikeutettu saadessani sekä tehdä, tunkata, koodata että testailla – ja sitten vielä opettaa intohimoni kohdetta kollegoille.
Vaikuttaako AI oikeasti mihinkään?
Mutta, siirtykäämme varsinaiseen aiheeseen. Sen ”Skynetin” muodostamaan uhkaan meidän kaikkien kyberturvallisuudellemme ja AI:n toimialallemme käynnistämään murrokseen. Tämähän näkyy kaikessa, alkaen nigerialaiskirjeiden kirjallisen ilmaisun laadun paranemisesta, vibe-koodauksen kautta aina lokianalyysin tehostumiseen monikymmen- tai jopa satakertaiseksi.
Tämä ensimmäinen kirjoitukseni aiheesta keskittyy jokaista meitä lähimpänä oleviin AI-asioihin. Eli AI-avustimet nyt alkuun. Nuo söpön suloiset Appit, joilla kaunistat kuvasi yhdellä sormen vilauksella, Copilotit, jotka valkokauluksen elämää niin kivasti helpottavat sekä erilaiset verkkopalvelut – ”sätkäpete” ainakin kaikkien tuntemana – ja lopulta sovellusten sisäiset avustukset ja helpottajat. Tuottavasti ja tehokkaasti työnsä tekemään pyrkivää ei varmasti kiinnosta palata takaisin tyhmien työvälineiden aikakauteen.
Tässä piilee itse asiassa kaikkein oleellisin pointti. Pullon henki on karannut, eikä sitä enää saa takaisin. AI tehostaa niin paljon, että vaatimukset sen käyttämättä jättämisestä kaikuvat kuuroille korville.
Moni kollega ennustaa AI:n olevan jopa suurempi murros maailmassa kuin internet oli aikoinaan. Itse en näe vertailua järkevänä, nämähän ovat eri askelia. ”Ilman nettiä” ja ”connected world”-aikakautta AI:n merkitys ei olisi sitä mitä se nyt on ja ennen kaikkea tulee vielä olemaan.
AI on käyttöliittymä, tapa hyödyntää ATK:n apuja
Niinpä. AI-avustimet ovat tämän päivän hiiripohjainen graafinen käyttöliittymä. Ne jotka vastustivat uuden työtavan tuloa ja halusivat kiinnittäytyä komentokehotteeseen toimistoympäristöissä kokivat murskatappion. Oppikaamme siis historiasta. AI on uusi tapa työskennellä. Looginen askel siinä jatkumossa, joka alkoi joskus IBM:n hienojen härveleiden esiinmarssilla. Tavoitehan on aina ollut sama. Tuoda älykäs ja ihmisen työntekoa tehostava apuväline, joka säästää mahdollisimman paljon aikaa ja poistaa tylsinä pitämiämme rutiineja. Taskulaskimesta sähkökirjoituskoneen kautta moderniin henkilökohtaiseen tietokoneeseen, joka muuttuikin sitten koko maailman kanssa yhdistetyksi superälykkääksi ja liki kaikkitietäväksi (liioittelenko muka – höps, mietihän 80-luvun päätetyöskentelijää, jolle tarjoaisit Google-haun ja internetin kaiken tiedon) henkilökohtaiseksi tietojärjestelmäksi.
Ensimmäinen askel kyberturvaan on hyväksyä se kyberturvaajan katkera kalkki, ettei AI-avustimien käyttöä voi enää kieltää eikä paluuta menneeseen ole. Jos IT ei tarjoa työvälineitä valkokauluksille, he löytävät kyllä keinon itse etsiä työntekoa sujuvoittavat vehkeet ja palvelut. Ja silloin tietoturvaosasto on jo hävinnyt. Varjo-AI valtaa alaa – ja se on paljon vaarallisempi mörkö kuin varjo-IT. Seuraava kuukauden työntekijä-palkinto menee härskeimmin varjo-AI:ta hyödyntävälle, vanhakantaisen tietoturvamme tehokkaimmalle kiertäjälle (joka pitäisi melkein nostaa johtamaan sitten kybertekemistä änkyröiden sijaan).
Riisu varjo-AI aseista
Eli paras ja tietoturvallisin liike, mitä voimme tehdä, on tarjota organisaatiomme toimesta hyödylliset ja tehokkaat AI-pohjaiset työkalut henkilöstöllemme. Tämä riisuu varjo-AI:n aseista. Kas kun voi ihan luvallakin olla tehokas ja tehdä järkevästi töitä.
Toisaalta on aidosti välttämätöntä määrittää, mitä palveluita ja avustimia saa käyttää työntekoon. Tämähän on aivan normaalia tietohallintoa. Olemme jo kolme vuosikymmentä rajanneet internet-liikennettä, poistamalla haitalliseksi tiedetyt sivustot ja osoiteavaruudet. Ja ani harvassa organisaatiossa koneisiin saa asennella aivan mitä ohjelmistoja sattuu kulloinkin huvittamaan.
Suureksi hämmästyksekseni tämä ei kuitenkaan ole normaalia. Organisaatioissa, joissa hienot palomuurit kyttäävät surffausliikennettä ja estävät pääsyn uhkapelisivuille työntekijät voivat kuitenkin vapaasti käyttää mitä hyvänsä AI-palvelua haluavat. Valtiollisten toimijoiden ”sponsoroimia” tai alan parhaimpien yritysten ilmaispalveluita, joissa annat näille oikeuden hyödyntää työntekijöidenne sinne syöttämää tietoa koulutustarkoituksiin.
Ok. Teillä siis on jossain sharepointin syövereissä AI:n hyväksyttävän käytön politiikka? Hienoa. Ja ajattelet sen riittävän? Ei mitään kontrollia tarvita? Asia selvä. Olet varmaankin looginen ja sallit myös jokaisen asennella koneelleen kaiken mitä softaa vain haluaa ladata netistä? Sekä tietenkin käyttää mitä haluaa tiedostopalveluita organisaationne tietojen tallennukseen. Facebook on kuulemma aika kiva siihen hommaan.
Jos kuitenkin edustat minun näkökulmaani, eli et halua sallia ”kaikkien kukkien kukkia vaan”, salli minun kertoa kokemuksistani ”AI-avustimien suitsimisessa”.
Microsoftin tarjoamat työkalut AI:n alistamiseen
Ensimmäinen ja helpoin koskee käyttäjän koneille asennettavia avustimia, joista ehdottomasti yleisin on Microsoftin aktiivisesti käytettäväksi työntämä Copilot. Näiden osalta perustava päätelaitehallinta on riittävä. Emme salli epämääräisiä avustimia. Tämä hoituu EDR- tai MDM-ohjelmistolla, Microsoft-genressä Defender + Intune.
Onko ”perus-Copilot” riittävä? Pääsääntöisesti kyllä. Erikoiskäyttöön, kuten vaikka tuotehallintaan tai potilastyöhön suosittelisin oman, kustomoidun avustimen rakentelua. Tähän jälleen Microsoft tarjoaa mainion työkalun, Copilot Studion. Ei tarvita vaativaa devausprojektia, tämä hoituu IT:n taidoin. Ja aina voit lähettää tiimin Corelliaan päivän koulutukseen – siinä oppii kyllä suitsimaan Copilot-avustinta.
Seuraava askel onkin sitten monisyisempi. Sinun tulee vähintään estää organisaation datan käyttö ”villeissä AI-avustimissa” (eli verkkopalveluissa). Itse suosin kokonaan näiden sulkemista työkäytön ulkopuolelle. Ja tässä voit valita useasta toteutusmallista. Teknologiaa avuksesi on vaikka kuinka – ja tulee joka kuukausi lisää. AI:n suitsiminen on tietoturva-alan uusi Graalin malja. Keskityn tässä nyt jälleen vain Microsoftin omaan teknologiapinoon.
Organisaation datan turvaat lipsumasta kaiken maailman varjo-AI:n kitaan Purview + Defender for Cloud Apps -kombolla. On varsin vedenpitävä tulppa.
Pääsyn työlaitteilla hämäräperäisiin palveluihin tai ”varjo-AI:ksi” tulkittavaan estät suoraviivaisimmin ja kattavimmin Entra Global Secure Access -palvelulla (lyhennettynä Microsoftin tapaan ’GSA’). Sen sisältämä SWG (Secure Web Gateway) on 2020-luvun uusi palomuuri. Lue vaikka Gartner-tutkimusyhtiön hehkutusta SWG:stä osana SASE-arkkitehtuuria.
Eihän GSA tokikaan ainoa ole! Toimistolla olevien käyttäjien suitsimisen saattaa kyetä hoitamaan palomuurinne, mikäli se on ns. toisen sukupolven malli. Toki ongelma tulee sitten jos päästät käyttäjäsi karkuun. Etätyö kun vesittää tehokkaasti palomuurin hienot kyvyt. Ihan Defender for Endpointia tunkkaamalla ja virkkaamalla pääsee varmasti yleisimmät varjo-AI:n ilmentymät kieltämään ja tilkitsemään.
Onko se vaikea toteuttaa?
Loppujen lopuksi toteaisin, että niskalenkki AI-avustimista on varsin helppo, kun ymmärrät mitä kokonaisuuteen kuuluu. Tietoturvan ryhtiliike niiden pikku pirulaisten osalta ei projektina isossakaan talossa ole hirmuinen tai valtavan työllistävä. Ainakaan Microsoftin tietoturvapinoa hyödynnettäessä, kilkkeet kun integroituvat kokonaisuuteen helposti.
En itse osaa kuvitella niin isoa ja kompleksista ympäristöä, jossa saisi enempää kuin muutaman sata tuntia käytettyä (en toisaalta ole kuusinumeroiseen lukuun työntekijöitä vielä päässyt AI-avustimien turvaamista implementoimaan, projektini ovat rajoittuneet viisinumeroisiin työntekijämääriin). Ja toisaalta muutaman sadan henkilön pienyrityksen AI-avustimet suitsii muutaman päivän työllä.
Tämähän ei sitten kuitenkaan sisältänyt vielä kaikkialla mönkiviä omat identiteettinsä omaavia agentteja tai sulautettua AI:ta, joka elelee salassa paitsi ERPissäsi myös käyttämäsi hissin logiikkapaneelissa. Sieltä se Skynet kurkkii, valmistellen maailmanloppua.
Seuraavassa jaksossa paneudutaan paremmin kaikkialla väijyvään, joka paikkaan soluttautuneen ”näkymättömän AI:n” tuomiin riskeihin.
The credit for this blog post goes to a friend of mine. In the middle of an access-management hardening exercise, he sent me into a state of pure networking euphoria with an inspiring LinkedIn chat.
Niklas brought up an old LinkedIn post of mine in which I commented about the internet connectivity setup at my remote office. You see, I spend my days in a sparsely populated area, and the internet is not only the most essential enabler of my work but also a vital connection to the outside world for many of my hobbies and interests. Consequently, I am not easily satisfied with the network capacity available to me.
Especially since you cannot get a proper connection out here in the back of beyond, no matter how much you are willing to pay.
First and foremost, I want to highlight the Swiss Army knife of connectivity in remote locations: Starlink. It is an absolutely killer solution for challenging connectivity conditions.
Starlink only requires a sufficiently unobstructed view of the sky—a factory’s flat roof is an excellent location. Finding a suitable installation site in a city may be more difficult unless you happen to live on the top floor of an apartment building. On an island, at the bottom of a remote peninsula or in the backwoods of Lohja, however, Starlink is practically guaranteed to provide decent bandwidth. RAN connections (Radio Access Networks, better known to us as 4G and 5G) can suffer from extremely poor coverage in places like these.
You may need to clear away a few obstructing trees or mount the dish on top of a proper pole, but download speeds of around 300 Mbps are achievable anywhere in Finland. The only significant drawback is the relatively high latency.
For ordinary use, like web browsing, Teams meetings, streaming and email, it is hardly noticeable. Latency is poison for gaming, however, and it may also become irritating when working through RDP or SSH if the destination is far enough away—for example, on another continent.
My own problem is one annoyingly dynamic pine tree. It has grown enough (over 1 m!) since the installation that my connection now experiences a three-to-six-second packet loss time roughly once every five minutes. Looks like I need to raise the Starlink pole on the roof by another metre. Apparently, getting rid of the tree is not an option, as the “the headmaster” has threatened to make me sleep in the garage.
But What About Reliability?
When there is no perfect option, you have to make do with the least imperfect solutions available. The problems usually come from two directions.
First, the performance of the available connections does not meet demanding requirements, so you have to settle for whatever is available. That said, Starlink provides a level of connectivity that is perfectly sufficient for professional use, even deep in the countryside.
The second problem is trickier: connection stability does not match that of high-quality fibre. On the other hand, for someone working entirely remotely, I do not believe even a consumer fibre connection provides sufficient resilience on its own. Consumer connections are certainly not guaranteed to work continuously, and their SLAs are what they are. I have witnessed routing outages lasting more than 24 hours with several different operators.
Redundancy is relatively easy to arrange, however: use connections from multiple operators. Alongside a fibre connection, you could add even a moderately performing 4G or 5G connection. The more operators you use, the less likely it becomes that all their networks will fail simultaneously.
Finland has three nationwide mobile network operators: Telia, Elisa and DNA. In rural areas, it is extremely rare for several operators to provide sufficiently strong coverage at the same location. A prepaid 5G subscription is a good and inexpensive way to test an operator’s actual performance in your area.
My own solution is to use connections from all three mobile network operators with Starlink’s cheapest plan providing additional redundancy.
One of the mobile connections can theoretically provide excellent bandwidth. Its maximum speed has exceeded 500 Mbps in the early hours of a public-holiday morning. Unfortunately, the capacity of that mobile broadband has been heavily oversold, so during the day the available bandwidth fluctuates almost unbelievably.
The base station is also so far away that I had to use a highly directional, high-gain antenna. The other two operators provide considerably less bandwidth but also much less variation in speed. Their base stations are also close enough that an outdoor modem and careful alignment were sufficient.
This naturally costs money, but for a system that is critical to my business, the overall solution is relatively inexpensive. Starlink costs €35 per month, while the primary mobile connection costs €26.95 per month. I picked up the two backup connections through special offers. In an area with poor radio coverage there is little point paying for anything faster than 100 Mbps—because even that speed will rarely materialise.
In total, my connections cost less than €65 per month, excluding VAT. This setup has now delivered more than nine months of completely uninterrupted data connectivity. Very few enterprise-grade connections can match that.
My thinking has changed: I no longer consider a connection that relies on a single operator to be genuinely uninterrupted or resilient. It makes no difference whether you have fibre delivered through two physically separate routes, supplemented by a separate mobile backup connection. The operator still has to perform maintenance or may simply botch its routing.
The only way to achieve genuinely reliable connectivity is to distribute it across the networks of multiple operators. Modern SD-WAN technologies have made this ridiculously easy.
So, What About Bandwidth?
When several connections are used in parallel, the practical options are connection bonding and load balancing. These are two completely different ways of utilising multiple connections.
When I moved out here to the back of beyond, I initially had to bond several connections because none of the mobile operators could provide even respectable speeds with equipment installed indoors—and Starlink was not yet available. Maximum speeds were around 70 Mbps.
Bonding is often referred to as bandwidth aggregation. In plain language, this means combining the capacity of several separate connections into one larger connection. In the best-case scenario, the bandwidth available between locations X and Y will be roughly equal to the combined capacity of the individual connections.
For example, if you have connections providing 100 Mbps, 50 Mbps and 40 Mbps, you can combine them and potentially achieve close to 190 Mbps of bandwidth for a single data transfer.
Technically, the mechanism works by establishing a connection from the source to the destination through each available path. At the destination, there is a physical or virtual endpoint behind a fast internet connection. The VPN tunnels established between these points are combined (“bonded”) into a single logical connection.
For migrations and the replication of large volumes of data, this may be the only workable option if the capacity of each individual connection is too limited.
The challenge with combining tunnels is the additional latency it introduces. My aggregation point was initially hosted in Azure. We MCT’s (Microsoft Certified Trainers) receive complimentary Azure credits. However, I found myself in a situation where even a direct Starlink connection provided lower latency. Moving the aggregation point to a Finnish data centre improved the result.
In practice, bandwidth aggregation (aka bonding) is not the best solution for ordinary remote-office use. It is useful for operations that require substantial bandwidth, such as cloud migrations. Unfortunately, you have to decide at the application level which traffic should be routed through the bonded group of VPN tunnels. Teams traffic and ordinary web browsing, for example, are usually better routed elsewhere because sending them through the bonded connection may degrade the user experience. Eventually, the firewall’s routing rules become quite complicated.
Bandwidth bonding is also problematic when the underlying connections experience brief “blips.” It generally takes several seconds for the tunnels and routing to recover from an interruption. With poor-quality connections—the eternal curse of living in the woods—this can cause significant challenges.
If you nevertheless want to combine connections and achieve top-tier download speeds through aggregated bandwidth, consider a purpose-built commercial solution. Mushroom Networks and Peplink, for example, offer extremely easy-to-deploy mobile connection bonding solutions. Having tested both, I can recommend them. You really cannot go wrong. Naturally, a high-quality firewall such as a FortiGate or Palo Alto can also bond multiple WAN connections.
I have personally moved to load balancing. My firewall distributes traffic across four connections according to the following rules:
Traffic from Teams and RDP sessions used by my wife and me—as we both work from here in the countryside—is always routed through the SD-WAN link with the lowest latency to the Teams service. PROVIDED that the link has no packet loss whatsoever and offers more than 70 Mbps of available download capacity and more than 20 Mbps of upload capacity. If those conditions are not met, the traffic is moved to the connection with the second-lowest latency.
Web-browsing traffic is routed through the other SD-WAN members. This leaves the optimal amount of capacity on the lowest-latency connection for Teams and RDP traffic.
Secondary traffic—we have more than 40 IoT devices, eight continuously reporting surveillance cameras, backup traffic and all sorts of other miscellaneous junk—is always routed through the weakest connection.
After 5 p.m., gaming traffic is routed through the connection with the lowest latency.
In principle, the difference between bonding and load balancing is relatively insignificant in a multi-user environment. If you have two connections, each providing approximately 100 Mbps, shared by ten employees, it generally makes little difference to the users whether the router or firewall distributes their traffic between the two connections through load balancing or combines the connections into a single logical pipe.
Bonding becomes advantageous when an individual user or data transfer requires more capacity than a single connection can provide but is prepared to compromise on latency and resilience in return.
Two pictures from my setup. The first one contains Starlink antenna and then directional, high-gain 5G antenna. Next one is outdoor 5G modem – very easy to install and orient to right direction (easy App, takes just few minutes).
Tästä blogahduksesta kiitos kuuluu ystävälleni. Hän sai minut suorastaan tietoliikennehurmokseen kesken väsyttävän pääsynhallinnan koventamisen inspiroivalla Linkkari-chattisessiolla.
Niklas nosti esiin vanhan linkkarikirjoitukseni, jossa märisin etäkonttorini tietoliikennesetupista. Joo-o, kun päiväni kuluvat haja-asutusalueella ja internet edustaa paitsi kaikkein välttämättömintä työn mahdollistajaa myös useiden harrastusteni ja mieltymysteni kannalta olennaista yhteyttä ulkomaailmaan, en kovin helposti ole täysin tyytyväinen käytössä olevaan tietoliikennekapasiteettiin.
Etenkin kun tänne internetin selän taakse ei rahallakaan saa kunnon yhteyksiä. GlobalConnect kävi viime vuonna myymässä valokuituliittymän, mutta sen jälkeen heistä ei olekaan kuulunut mitään. Tämä on ollut yksi hämmästyttävimmistä asiakaspalvelukokemuksistani: ensin myyntiparivaljakko kiertää ovelta ovelle myymässä – mietipä asiakashankinnan kustannusta! – ja sitten asiakkaalle ei viestitä yhtään mitään. Vastauksiakin kyselyihin sai tivata monta kertaa: ”Toistaiseksi alueellenne ei ole tehty rakentamispäätöstä, eikä meillä tällä hetkellä ole antaa lisätietoja aikataulusta.”
Heti ensimmäisenä haluan nostaa esiin periferian datayhteyksien linkkuveitsen eli Starlinkin. Se on aivan killeri, ratkaisu haastaviin yhteysolosuhteisiin.
Starlink tarvitsee vain riittävän esteettömän näkymän taivaalle – tehtaan tasakatto on tähän mitä mainioin paikka. Kaupungissa sopivan asennuspaikan löytäminen voi tuottaa haasteita, ellet asu kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Saaressa, niemennotkossa tai Lohjan peräkylässä Starlink on kuitenkin sikäli takuuvarma, että kaistaa löytyy. RAN-yhteydet (Radio Access Network) eli tutut 4G- ja 5G-verkkomme voivat tällaisissa paikoissa kärsiä hyvinkin heikosta kuuluvuudesta.
Ehkä jokunen puu täytyy raivata varjostamasta – tai lautanen asentaa kunnon seipäännokkaan – mutta noin 300 Mbps latausnopeuksiin pääsee käytännössä kaikkialla Suomessa. Ainoa merkittävä miinus on kohtalaisen suuri latenssi. Tavanomaista käyttöä, kuten verkkoselailua, Teams-istuntoja, suoratoistoa tai sähköpostittelua, se ei juuri haittaa. Pelaamisessa latenssi on kuitenkin myrkkyä, ja päätetyöskentelyssä RDP tai SSH kautta se saattaa alkaa harmittaa, mikäli kohde sijaitsee riittävän kaukana – esimerkiksi toisella mantereella.
Itselläni ongelmana on yksi harmillisen dynaaminen mänty. Se on kasvanut asennuksen jälkeen sen verran, että yhteyteeni tulee nyt noin kerran viidessä minuutissa 3–6 sekunnin katkos. Pitäisi taas käydä nostamassa katolla olevaa Starlink-tolppaa metrillä. Puusta ei kuulemma saa luopua, sillä pääjohtaja uhkasi autotallimajoituksella.
Mutta entäpä toimintavarmuus?
Kun täydellistä vaihtoehtoa ei ole, täytyy pyrkiä pärjäämään välttävillä ratkaisuilla. Ikävyydet tulevat usein kahdesta suunnasta.
Ensinnäkään yhteyksien suorituskyky ei täytä vaativia kriteereitä, joten joudutaan tyytymään siihen, mitä on saatavilla. Tässä on toki todettava, että Starlink tarjoaa työkäyttöön täysin riittävän yhteystason hyvinkin syvällä böndellä.
Toinen ongelma on kimurantimpi: yhteyksien vakaus ei vastaa laadukasta valokuitua. Toisaalta puhtaasti etänä työskentelevälle kuluttajavalokuidunkaan toimintavarmuus ei mielestäni riitä yksin. Kuluttajayhteydet eivät todellakaan ole aina ja jatkuvasti toimivia, ja niiden SLA ovat mitä ovat. Olen todistanut useammankin operaattorin yli vuorokauden kestäneitä reitityskatkoja.
Redundanssi on kuitenkin suhteellisen helppo järjestää: ota käyttöön usean operaattorin yhteydet. Valokuituyhteyden rinnalle voi hankkia vaikka vain kohtalaisesti kuuluvan 4G- tai 5G-yhteyden. Mitä useamman operaattorin yhteyksiä käytät, sitä epätodennäköisempää on, että niiden kaikkien verkot pätkivät samanaikaisesti.
Tähän liittyy kuitenkin pieni varoituksen sana: DNA ja Telia käyttävät paikoitellen samaa yhteisverkkoa. Niitä ei siis kannata käyttää toistensa varayhteyksinä alueella, jolla ne operoivat samaa mobiiliverkkoa.
Suomessa on kolme valtakunnallista mobiiliverkko-operaattoria: Telia, Elisa ja DNA. Maaseudulla on erittäin harvinaista, että useamman operaattorin verkko yltää samaan sijaintiin riittävän vahvana. Prepaid-5G-liittymä on hyvä ja edullinen tapa testata operaattorin todellinen nopeus omalla alueella. Operaattoreiden sivustojen tarjoamat kartat ovat parhaimmillaankin vain suuntaa-antavia.
Oma ratkaisuni on käyttää kaikkien kolmen mobiiliverkko-operaattorin yhteyksiä ja Starlinkin edullisinta versiota lisävarmistuksena.
Yksi mobiiliyhteyksistä tukeutuu melko uuteen tukiasemaan ja tarjoaa teoriassa erittäinkin hyvän kaistan. Maksiminopeus on noussut juhlapyhän aamuyönä yli 500 Mbps. Tukiaseman kapasiteetti on kuitenkin ikävä kyllä ylimyyty moneen kertaan, joten päivisin kaistanleveys vaihtelee aivan käsittämättömästi.
Tukiasema sijaitsee lisäksi niin kaukana, että jouduin käyttämään voimakkaasti suuntaavaa ja vahvistavaa antennia. Kaksi muuta operaattoria tarjoavat selvästi heikomman kaistan mutta samalla vähemmän vaihtelua nopeuksissa. Niiden tukiasemat ovat myös sen verran lähellä, että ulkomodeemi ja hyvä suuntaus riittivät.
Kuluja toki syntyy, mutta liiketoiminnan kannalta kriittiseksi järjestelmäksi kokonaisuus on verrattain edullinen. Starlink maksaa 35 euroa kuukaudessa ja pääasiallinen mobiiliyhteys 26,95 euroa kuukaudessa. Kaksi varayhteyttä olen keräillyt tarjouslaarista. Niin kutsuttu tablettinetti on yleensä edullisin vaihtoehto, eikä heikon radioverkon alueella kannata maksaa yli 100 Mbps yhteydestä – sekään nopeus kun ei useimmiten toteudu.
Yhteyteni maksavat yhteensä alle 65 euroa kuukaudessa ilman arvonlisäveroa. Tällä kokonaisuudella on nyt kellotettu reilut yhdeksän kuukautta täysin katkeamatonta datayhteyttä. Harva yritystason datayhteys yltää samaan. Ainakin platina-SLA varustettu Telian Datanet on pätkäissyt asiakkaillani samassa ajassa, samoin kuin Elisan hieno, kahta fyysistä reittiä pitkin toteutettu datayhteys.
Oma ajatteluni on muuttunut siten, etten enää pidä yhden operaattorin varassa olevaa yhteyttä aidosti katkeamattomana tai haavoittumattomana. On aivan sama, vaikka käytössä olisi kahta fyysistä reittiä pitkin tuotu kuitu ja sen lisäksi erillinen mobiilivarmennus. Operaattori joutuu pitämään huoltoikkunoita – tai ryssii reitityksensä. Aidosti luotettavan yhteyden saa vain hajauttamalla sen usean operaattorin verkkoihin. Nykyiset SD-WAN -tekniikat ovat tehneet tästä naurettavan helppoa.
Kuinkas sitten kaistan kanssa?
Kun useita yhteyksiä käytetään rinnakkain, vaihtoehtoina ovat käytännössä yhteyksien bondaus tai kuormantasaus. Nämä ovat kaksi täysin erilaista tapaa hyödyntää useita yhteyksiä.
Kun muutin tänne Jumalan selän taakse, jouduin aluksi bondaamaan yhteyksiä, koska en saanut sisätiloihin sijoitetuilla laitteilla yhdeltäkään mobiilioperaattorilta edes säällisiä nopeuksia (eikä Starlink ollut vielä saatavilla). Maksimit olivat noin 70 Mbps luokkaa.
Bondauksesta käytetään usein termiä bandwidth aggregation eli kaistan yhdistäminen. Kansankielellä se tarkoittaa sitä, että useiden erillisten yhteyksien kapasiteetti yhdistetään yhdeksi suuremmaksi kokonaisuudeksi. Näin paikasta X paikkaan Y voidaan saada kaistaa parhaimmillaan suunnilleen yksittäisten yhteyksien yhteenlasketun kapasiteetin verran.
Jos käytössäsi on esimerkiksi 100 Mbps, 50 Mbps ja 40 Mbps yhteydet, voit yhdistää ne ja saavuttaa tiedonsiirrossa parhaimmillaan lähes 190 Mbps kaistanleveyden.
Teknisesti mekanismi toimii siten, että lähtöpäästä muodostetaan yhteys kutakin käytettävissä olevaa väylää pitkin kohdepäähän. Kohdepäässä on fyysinen tai virtuaalinen päätelaite nopean yhteyden takana. Näiden pisteiden välille muodostetut VPN-tunnelit yhdistetään eli bondataan yhdeksi loogiseksi yhteydeksi.
Esimerkiksi migraatioissa ja suurten tietomäärien replikoinnissa tämä voi olla ainoa käyttökelpoinen vaihtoehto, jos yksittäiset yhteydet ovat kapasiteetiltaan liian vaatimattomia.
Tunnelien yhdistämisen haasteena on siitä aiheutuva lisäviive. Minulla yhdistämispiste sijaitsi aluksi Azuressa – MCT kun saavat ilmaista Azure-kulutusta. Päädyin kuitenkin tilanteeseen, jossa jopa suoraan käytetty Starlink-yhteys tarjosi huomattavasti pienemmän latenssin. Kun siirsin kokoomapisteen suomalaiseen konesaliin, tulos parani.
Käytännössä bandwidth aggregation eli bondaus ei lopulta ole paras ratkaisu tavalliseen etäkonttorikäyttöön. Se on hyödyllinen suurta kaistanleveyttä vaativissa operaatioissa, kuten pilvimigraatioissa. Ikävä kyllä siinä täytyy sovellustasolla miettiä, millaista liikennettä bondatussa VPN-tunneliyhdistelmässä kannattaa ajaa. Esimerkiksi Teams-liikennettä tai tavallista verkkoselailua ei yleensä ole järkevää reitittää sen kautta, sillä käyttökokemus voi heikentyä.
Lopulta palomuurin reitityssäännöstöstä tulee varsin monimutkainen – ellet sitten osta jotain upeita automaatiokilkkeitä. Silloin tosin luovut osasta hallintaa ja maksat automaatiosta. Kaistan bondaus on ongelmallinen myös yhteyksien lyhyiden ”räpsyjen” kannalta. Kestää yleensä joitakin sekunteja, ennen kuin tunnelit ja reititys toipuvat katkoksesta. Heikkolaatuisten yhteyksien kohdalla – metsäasutuksen ainainen riesa – tämä voi aiheuttaa merkittäviä haasteita.
Jos kuitenkin tavoittelet yhteyksien niputtamista ja huipputason download-nopeuksia (yhdistettyjen kaistojen ansiosta), harkitse siihen tarkoitukseen suunniteltuja valmisratkaisuja. Esimerkiksi Mushroom Networks ja PEP Link tarjoavat erittäin helposti käyttöönotettavia mobiiliyhteyksien bondausratkaisuja. Molempia kokeilleena voin suositella – et voi epäonnistua. Toki laadukas muuri (esim. FortiGate tai Palo Alto) kykenee myös useiden WAN-yhteyksien bondaukseen.
Olen itse siirtynyt kuormantasaukseen. Palomuuri jakaa liikenteen neljälle yhteydelle seuraavan säännöstön mukaisesti:
Minun ja rouvan Teams- ja RDP-liikenne – kun molemmat teemme töitä täältä böndeltä – ohjataan aina sille SD-WAN-liittymälle, jolla on lyhin latenssi Teams-palveluun. EDELLYTTÄEN, ettei kyseisessä liittymässä esiinny lainkaan pakettihävikkiä ja että latausnopeutta on käytettävissä yli 70 Mbps sekä lähetysnopeutta yli 20 Mbps (jos ei, kääntää sitten latenssin kannalta 2. parhaalle yhteydelle).
Selausliikenne ohjataan muille SD-WAN-jäsenille. Näin Teams- ja RDP-liikenteelle jää optimaalinen kapasiteetti pienimmän latenssin yhteydellä.
Sekundäärinen liikenne (meillä on muun muassa yli 40 IoT-laitetta, 8 jatkuvasti raportoivaa valvontakameraa sekä varmuuskopiointiliikennettä ja kaikenlaista muuta “silsaa”) ohjataan aina heikoimman linjan kautta.
Kello 17 jälkeen peleihin liittyvä liikenne reititetään lyhimmän latenssin yhteydelle.
Periaatteessa bondauksen ja kuormantasauksen välinen ero on usean käyttäjän ympäristössä melko merkityksetön. Jos käytössä on kaksi yhteyttä, joista molemmat tarjoavat noin 100 Mbps nopeuden ja joita käyttää kymmenen työntekijää, käyttäjien kannalta ei yleensä ole suurta merkitystä sillä, jakaako reititin tai palomuuri liikenteen yhteyksille kuormaa tasaamalla vai yhdistetäänkö yhteydet yhdeksi loogiseksi putkeksi.
Bondaus on eduksi, mikäli yksittäinen käyttäjä tai tiedonsiirto tarvitsee enemmän kapasiteettia kuin yksi yhteys pystyy tarjoamaan, mutta on toisaalta valmis tinkimään latenssista ja haavoittumattomuudesta.
Pari kuvaa yhteyksistä – Starlink, 5G erillisellä, voimakkaasti suuntaavalla ulkoantennilla ja lopuksi äärihelppo vaihtoehto, ulkomodeemi 5G-yhteyksiin (laaja suuntauskiila ja helppo mobiili-Appi – suuntaus onnistuu parissa minuutissa).
Siitä on jo kohta vuosi, kun peruuntuneen koulutuksen vuoksi minulla olikin yhtäkkiä enemmän aikaa itselleni. En toki avannut kalenteriani kenellekään, vaan päätin palkita itseni omalla ajalla. Välillä vapaa selailu, ihmettely ja surffailu ilman deadlinea tai suorituspaineita on vapauttavaa. Minä päädyin aikani internetin ihmeellisessä maailmassa seikkailtuani sitten jälleen tutkailemaan Microsoftin nk. ’soveltavien taitojen’ -tarjoamaa (Applied Skills courses).
Toki olen aiemminkin nämä huomioinut ja kurssilaisille suositellut. Mutta kun itselläni on suunnilleen kaikki Microsoftin ikinä tarjoamat sertifikaatit ”kovana kamana”, eli virallisina, valvottuina kokeina (”proctored exams”) suoritettuna, en ollut muutamaa kurssittamaani lukuun ottamatta niitä innostunut ”suorittelemaan”. Nyt se jotenkin sitten otti ja kolahti. Ehkäpä lähti hieman lapasestakin, kun päädyin istumaan koneen ääressä myöhään yöhön tehden noita aimo nipun.
Nämä Microsoftin nk. viralliset sertifioinnithan suoritetaan PearsonVuen virtuaalitestikeskuksessa (toki optiona on raahautua fyysisesti testikeskukseenkin, mutta käsittääkseni ani harva moiseen vaivautuu) valvottuina. Siis hakeudut tilaan, jossa käsillä ei ole lunttimateriaalia, valvoja kyttää sinua webbikameran kautta ja serttikoeohjelma estää käyttämästä mitään muuta koneella.
Miten Applied Skills eroaa perinteisistä sertifiointikokeista?
Applied Skillsin suorittamista ei valvo kukaan. Lukaiset materiaalin läpi, kuuntelet kurssituksen – tai jo valmiiksi osaat aihealueen – ja sitten vain tekemään arviointi, eli labratyyppisessä ympäristössä ohjeiden mukainen toteutus. Kuten todettu, saat tehdä täysin rauhassa koneellasi tätä. Kukaan ei valvo sitä, onko joku mukana jelppimässä tai käytätkö googl… siis Bingiä apuna tai kysäiset vaikka välillä AI:lta. Myös työpaikan guru voi jelpata, jos törmäät ongelmaan.
Ei monivalintoja – oikeaa tekemistä aidossa pilviympäristössä
Se mistä pidin, on elämänmakuisuus. Ei monivalintakysymyksiin vastaamista. Käynnistät testin ja alat suorittaa. Jonkinlainen AI-arvioija antaa palautteen heti – saat ilmoituksen, että hienoa, nyt olet suorittanut tämän soveltavan taidon.
Ympäristö on aito, oikea Microsoftin pilviympäristö. Ja tehtävänanto varsin selkeä. Käytännössä vastaa näiden kokonaisten koulutuspakettien joitain labraosioita. Aikaa naputella on kaksi tuntia, joka riittää todella ruhtinaallisesti – jos siis aihealue on tuttu. Itse työstämäni Sentinelin asennus (SC-5001), Purview-implementaatio (SC-5003), Purview-konffinta (SC-5007) ja Defender XDR:n käyttöönotto ja simppeli näytöshallinnointi (SC-5004) veivät kukin selvästi alle tunnin. Koukkuun jääminen ja kaikkien pakkomielteinen puskeminen samana iltana tuotti kyllä hieman nk. hellasäröä.
Mikä Applied Skillsissä toimii erityisen hyvin?
Jos olet työstänyt vaikkapa Sentineliä työksesi, siihen liittyvä Applied Skills -testi on suorastaan naurettavan helppo. Kustakin tuotteesta vaaditaan vain perustason osaaminen. Toisaalta näitä ei läpäise ”hauki on kala”-metodilla tai ostamalla kysymyspaketin hämärästä netistä. Täytyy osata käyttää kyseistä kilkettä. Kurssilla käymme aihealueen läpi puoleen päivään ja sitten jokainen kliksuttelee testin läpi. Kouluttajan on sallittua jelpata, mikäli iskee paha aivosumu.
Todistukset
Applied Skills’it ilmestyvät samoin kuin kovat sertit Learn-palvelun Transcript-osioon. Ne eivät vanhene (eli et joudu uusimaan näitä). Saat myös ladattua hienon, Satay Nadellan henkilökohtaisesti signeeraaman todistuksen – aivan kuten niistä ”oikeista” sertifikaateistakin.
Ikävä kyllä näihin sovellettujen taitojen sisältöihin ei Microsoft tunnu satsaavan aivan samalla vakavuudella kuin isompien sertifikaattien oppisisältöihin. Applied Skills saattaa lipsahtaa huoltoon hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Parhaillaan useampi noin vuosi sitten tekemäni ilmoittaa ”This assessment is currently undergoing maintenance. Explore other Microsoft Credentials in the meantime.”
Itse soisin Applied Skills -tyyppisen, aidossa ympäristössä osoitetun osaamisen, palaavan myös oikeisiin sertifiointitesteihin monivalintakysymysten rinnalle. Se nostaisi varmasti osaltaan Microsoft-sertifiointien arvostusta.
Alkuperäinen blogahdus on julkaistu Corellian blogissa, osoitteessa https://corellia.fi/microsoftin-applied-skills-eli-soveltavat-taidot/. Olen otettu ja ylpeä siitä, että rehtori salli meikeläisen kaltaisen sanahampuusin kirjailla perinteikkään ja arvostetun koulutusyrityksen blogiin.
Osallistumalla Corellian kursseille voit hyvinkin törmätä minuun. Itseasiassa, jos valitset tietoturvaa liippaavan kurssin, päädyt erittäin suurella todennäköisyydellä luokkaan kanssani. Pilvijutuissa arpa voi osua Artoon, Anttiin tai meikeläiseen.
Yay! It finally happened! On April 24th, 2025, to be exact.
Microsoft’s cybersecurity reference architecture has now been updated. The previous version (v3) was released back in December 2023 — so it’s been well over a year (and nearly a half) since the last update.
This update is especially timely, considering how Microsoft has been rolling out new security tools, recommendations, and features at a dizzying pace lately.
So, what’s changed?
The “Core Capabilities” diagram has been revamped. It now includes things like Microsoft Security Exposure Management, Windows LAPS (for managing local admin passwords), passkeys, and Microsoft Entra Verified ID (less common in Finland). And of course, Microsoft Security Copilot has been added (fantastic, but brutally expensive).
Entra Permission Management has been removed (EoL – thanks to Entra’s new packaging approach).
Microsoft Entra ID Governance Adaptive Access has been added.
There’s a strong emphasis that security must be embedded everywhere. This is highlighted in the slide titled “Security must be integrated everywhere.”
The AI section has been updated (I’ll write a separate blog post about that soon — it’s a juicy topic).
A brand new “Standards Mapping” section is included. It focuses on Zero Trust reference architecture from The Open Group and maps Microsoft’s products to it. It now also includes role listings for human identities (as defined by The Open Group).
There’s a lot of content from The Open Group’s upcoming Security Matrix, especially around threat prioritization.
Secure Score seems to be trending down, while Exposure Management is on the rise.
The threat intelligence facts have been updated, and Microsoft’s security investments are highlighted — with some quite impressive numbers.
The security modernization journey is presented in an engaging and clear (sometimes even entertaining) way, along with the operating models Microsoft recommends.
It’s light to digest, with slick visuals — just a casual 115 slides in the standard deck.
If you haven’t yet downloaded the slides, do it now by – just click HERE.
Jei! Nyt se sitten tapahtui! Tarkalleen 24.4.2025.
Microsoftin ylläpitämä kyberturvan referenssiarkkitehtuuri siis päivittyi. Edellinen (versio 3) päivitettiin joulukuussa 2023. Eli onhan tässä jo reilu vuosi ja kohta puolikaskin vierähtänyt edellisestä päivityksestä.
Etenkin siksi, että Microsoft on puskenut uutta ja upeaa tietoturvakilkettä, -suositusta ja -työkalua suorastaan hengästyttävällä tahdilla.
Mikä sitten on muuttunut?
“Pääkyvykkyyksien” kuvaaja on uusiutunut ja sisältää nykyään mm. Microsoft Security Exposure Managementin, Windows LAPSin (lokaali-adminien salasanan hallinnan), passkeyt ja Microsoft Entra Verified ID:n (Suomessa vähemmän käytetty) sekä tietenkin lisäämällä Microsoft Security Copilotin (mainio mutta julman kallis).
Entran Permission Management on poistunut (EoL, kiitos Entran uuden paketoinnin).
Microsoft Entra ID Governance Adaptive Access ilmestynyt mukaan
Painotettu sitä, että tietoturva on osa kaikkea ja kaikessa mukana. Tästä kelmu ““Security must be integrated everywhere”.
Päivitetty AI-osio (tästä kirjoitan pian erillisen blogahduksen, aihe on niin herkullinen)
Uusi “Standardien kartoitus”-osio(“Standards Mapping). Keskittyy Zero Trust -viitekehykseen Open Groupilta (sekä Microsoftin tuotteiden mappaus tätä vasten). Mukana nyt myös roolilistat (Open Groupin määritysten mukaisesti) ihmisidentiteeteille.
Open Groupin tulevan Security Matrixin antia paljonkin, mm. uhkaosion priorisointi.
Secure Score näyttää sukeltavan ja altistumisen hallinta (“Exposure Management”) olevan nousussa.
Uhkatietoon liittyvät faktat näyttävät päivittyneen ja yleisesti Microsoftin panostukset tuodaan esille – varsin vaikuttavin numeroin.
Kiinnostavasti ja selkeästi (osin jopa viihdyttävästi) esitetty tietoturvan modernisointimatka (“security modernization journey”) ja Microsoftin painottamat toimintamallit.
Kevyttä asiaa ja hienot grafiikat. Vaivaiset 115 slideä perussetissä.
Jos et vielä ole koko kelmuzettiä ehtinyt ladata, nappaa se tästä.
Alright, I admit it. My title was peak clickbait journalism. I’m not planning to write a sci-fi epic about the battle between flesh and metal to the bitter end.
My goal is to examine the capabilities of artificial intelligence and computer-based intelligence in the field of cybersecurity and compare them to human-led security measures in similar use cases. More specifically, I will focus on Microsoft’s security stack, meaning the suite of security technologies offered by Microsoft.
What does matter? What Should Be Protected and Monitored?
In a large IT environment, there are hundreds of moving parts. There’s plenty to secure. Just vulnerability management alone can involve at least a three-digit number of operational targets. And what about cybersecurity’s classic weakest link? No, I’m not talking about Active Directory, though as a standalone technological component, it could very well fit the description. I’m referring to people—users. Those mobile, busy, and often thoughtless little penetration testers.
Securing data requires preparedness. We must ensure that systems are more or less up to date and correctly configured. This is what’s known as cyber hygiene, or proactive cyber defense. On the other hand, we must observe systems and their behavior—identify unusual activities and anomalies. This falls under reactive security.
Traditionally, security monitoring service providers have emphasized the importance of reactive security. The idea is to monitor the environment even in the [expensive] early hours of the morning. The often-heard mantra, “Cybercriminals don’t work office hours,” is used to justify why monitoring should continue outside regular working hours. This statement is likely true. I find it hard to believe that a criminal trade union is actively lobbying for working hour protections for outlaws. But does it really matter? And more importantly, is this argument still relevant in the cybersecurity mindset of 2025?
The answer is both yes and no. Yes, in the sense that a severe vulnerability in an e-commerce system, for example, could be exploited in the early hours of the morning, leading to a data breach. And no, because research suggests that the vast majority of threats (depending on the source, anywhere from 2/3 to 80–90%) are coming through cybersecurity’s weakest link: the user. And very few employees work 24/7 under a slave contract. As far as I know, such practices are even legally prohibited in civilised countries (not in US, I think 😉).
Therefore, monitoring resources should be focused 70–90% on the hours when the weakest link (the user) is active and working.
Human vs. Robot as a security monitoring worker?
It took a while to get to the main topic. Am I getting old and rambling? Well, maybe the background was useful, especially when considering the aspect of monitoring and comparing human intelligence to artificial intelligence.
Monitoring has two key aspects: response speed and detection capability. The first indicates how well and quickly a system reacts to risks or anomalies. The second determines how many anomalies can actually be detected. Neither aspect is useful on its own. If we recognize every single anomaly but only investigate them a month later, the attack has likely already achieved its goal, making our reaction too late and therefore useless. The thief came, saw, and conquered. On the other hand, if our response time is within a second but our detection capability only covers half of the systems, the thief could have come, seen, and conquered without us even knowing.
It’s an undeniable fact that a microprocessor’s response to stimuli is significantly faster than that of a human. A computer reacts to a command in milliseconds, while a human takes seconds at best—thousands of times slower. In terms of reaction speed, the robot wins hands down.
What about detection capability? A computer brain can scan a thousand lines of log data in the blink of an eye. Again, it vastly outperforms a human. Artificial intelligence doesn’t get tired or perform worse due to illness. Consistency is one of the most important measures of detection capability. And once again, the robot takes the win.
No matter how we look at it, humans need automation—computer intelligence—to support them. Both for detection capabilities, since humans are too inefficient and slow to process all relevant data, and for reaction speed, since human processing speed is inadequate. The real question isn’t human vs. robot—it’s about how much human involvement is needed. And why? Job preservation? Ethical contributions? There may be reasons. In some cases, it makes sense for a human to approve or make a decision based on AI-processed data and proposed outcomes. However, most counterarguments I’ve encountered stem from emotional reactions—statements like, “But that’s not how it’s always been” and “That just won’t do.”
Where Do Human Brains win the game?
Where do I see human intelligence as superior? At its best, a sharp and skilled cybersecurity expert possesses innovation that AI cannot yet replicate. We often talk about intuition or a gut feeling that something isn’t right. In reality, this is intuitive reasoning. Even a tech-enthusiast nerd like me doesn’t believe AI will match human intuition anytime soon.
How does this manifest in security operations? AI produces more false positives. For example, it may classify it as a security risk when the meticulous accountant, Paolo, suddenly starts making typos in his password on a Friday night. A human analyst might suspect fatigue or drunkness as the cause of the typing errors.
Higher-level tasks, such as architecture and strategic assessments aligned with business requirements, remain beyond AI’s reach. Artificial intelligence performs best when dealing with predefined models and a limited number of variables.
This has been proven in games. In chess, you will never beat AI. The best human player, making zero mistakes, might achieve a draw. That’s because chess has a limited set of possible moves. AI calculates every single move. The outcome is predetermined. But in a more complex mathematical game like Go, the situation changes. When the number of variables is no longer limited, human players can still compete (at least against AI with limited computational power). And my colleague Massimo insists that AI also outperforms humans in No Limit Hold’em poker too. Go figure – or should I ask from Copilot? 😉
Conclusion
AI is better suited for monitoring tasks that require fast responses. It doesn’t tire or make human errors. The more complex the task, or if it requires “psychological or political insight,” the human operator is unbeatable.
Perhaps traditional first-line monitoring tasks should be assigned to robots, with the most critical decisions escalated to human supervisors.
Ultimately, it depends on the industry and use case. In some operations, it makes sense to have human monitors. In others, where constant vigilance and perfectly consistent execution are required, assigning the task to a human isn’t worthwhile.
However, I see less and less need for humans to handle repetitive routines or basic monitoring tasks—especially during hours when users aren’t actively introducing risk vectors through human errors. AI is a perfectly good security guard for an e-commerce server in the early morning hours!
Jep, myönnetään. Otsikkoni oli nk. klikkijournalismia parhaimmillaan. En ole suunnitellut kirjailla scifi-tyylistä eeposta lihan ja metallin taistosta katkeraan loppuun.
Tarkoitukseni on tarkastella keinoälyn ja tietokoneaivojen kyvykkyyksiä tietoturvan saralla ja verrata niitä ihmisen tekemiin toimenpiteisiin vastaavissa käyttötapauksissa. Tarkemmin vielä rajaan arvioinnin Microsoft-tietoturvapinoon eli Microsoftin tarjoamaan tietoturvateknologiapakettiin.
Mikä on relevanttia? Mitä kannattaa suojata ja mitä valvoa?
Suuremmassa tietojärjestelmäympäristössä on satoja liikkuvia osia. Turvattavaa riittää. Pelkkä haavoittuvuuksien hallinta kattaa helposti vähintään kolminumeroisen määrän operoitavia kohteita. Ja entäpä sitten tietoturvan klassinen heikoin lenkki? Ei, en nyt kirjoita Active Directorystä, vaikka yksittäisenä teknologisena komponenttina se hyvinkin saattaisi sopia kuvaukseen. Tarkoitin ihmisiä, käyttäjiä. Näitä palkkaa nauttivia, liikkuvia ja touhukkaita, ajattelemattomia pieniä penetraatiotestaajia.
Turvassa olevat tiedot edellyttävät varautumista. Meidän täytyy huolehtia siitä, että järjestelmät ovat enemmän tai vähemmän ajan tasalla ja konfiguraatiot tehty oikein. Tämä on sitä kyberhygieniaa eli ennakoivaa kyberpuolustusta. Toisaalta meidän tulee havainnoida järjestelmiä ja niiden toimintaa. Noteerata oudot toiminnot ja poikkeavuudet. Tämä taasen voidaan lukea reaktiiviseen tietoturvaan.
Perinteisesti valvontapalveluiden myyjät ovat korostaneet reaktiivisen tietoturvan merkitystä. Ja tottahan toki siten, että ympäristöä valvotaan myös aamuyön [kalliina] tunteina. Usein kuulee toisteltavan hokemaa ”kyberrosvot eivät ole sidottuja virka-aikaan” ja tämä toimii perusteluna sille, miksi valvomon pitäisi kytätä myös virka-ajan ulkopuolella. Väite pitää mitä todennäköisimmin paikkansa. Minun on vaikea uskoa pahisten ammattiliiton kovinkaan aktiivisesti ajavan työaikalain suojaa lainsuojattomille. Mutta onko sillä mitään merkitystä? Ja entäpä, onko koko väite relevantti enää vuoden 2025 tietoturva-ajattelussa?
Vastaus on kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että esimerkiksi verkkokauppajärjestelmän paha haavoittuvuus saattaa altistaa hyväksikäytölle ja sitä kautta tietomurrolle vaikkapa aamuyön tunteina. Ja vastaus ei on myös perusteltu, sillä tutkimusten mukaan valtaosa uhista (lähteestä ja otoksesta riippuen 2/3:sta jopa 80-90%:n) aktualisoituu sen tietoturvan heikoimman lenkin kautta. Eli käyttäjän siis. Ja harva työntekijä paiskii 24/7 orjasopimuksella. Käsitykseni mukaan moinen taitaa olla sivistysmaissa jopa lailla kielletty.
Näinpä siis valvomon kannattaisi suunnata kyttäysresursseistaan 70-90% nimenomaan siihen aikaan, kun tietoturvan heikoin lenkki (käyttäjä) on aktiivinen ja touhuaa töitään.
Ihminen vs. robotti valvojana?
Kestipä kauan päästä varsinaiseen aiheeseen. Alankohan tulla vanhaksi ja jaarittelijaksi? Noh, ehkäpä taustoituksella oli kuitenkin oma merkityksensä. Etenkin kun tarkastellaan tätä valvonta-aspektia ja asetetaan ihmisaivot keinotekoista älykkyyttä vastaan.
Valvonnassa on kaksi pääaspektia. Reagointinopeus ja huomiointikyvykkyys. Ensimmäinen ilmaisee sen, kuinka hyvin ja nopeasti reagoidaan riskiin tai poikkeamaan. Toinen taas osoittaa sen, miten paljon poikkeamista kyetään tunnistamaan. Kummastakaan yksinään ei ole hyötyä. Jos tunnistamme joka ikisen poikkeaman ja outouden, mutta ehdimme syventyä niihin vasta kuukauden päästä, hyökkäys on todennäköisesti jo saavuttanut tavoitteensa ja reaktio siis myöhässä ja sitä kautta hyödytön. Rosvo tuli, näki ja voitti. Toisaalta, vaikka reagointikykymme olisi sekunnin luokkaa, mutta huomiointikyvykkyytemme kattaa vain puolet järjestelmistä, rosvo on voinut tulla, nähdä ja voittaa ilman että olemme asiasta edes tietoisia.
Lienee kiistaton tosiasia, että mikroprosessorin reagointikyky ärsykkeeseen on merkittävästi ihmistä nopeampi. Tietokone reagoi millisekunneissa käskyyn, ihminen parhaimmillaan sekunneissa – tuhansia kertoja hitaammin. Reagointinopeudessa robotti siis voittaa suvereenisti.
Entäpä sitten huomiointikyvykkyys? Koneaivo lukee tuhat riviä lokitietoa silmänräpäyksessä. Jälleen ihmistä valtavasti, suorastaan käsittämättömästi nopeammin. Keinoälykkyys ei väsy eikä suorita flunssaisena huonommin. Tasalaatuisuus on huomiointikyvykkyyden tärkeimpiä mittareita. Ja jälleen siis robotti vetää pidemmän korren.
Toimittiinpa miten vain, ihminen tarvitsee automaatiota eli koneaivoja tuekseen. Sekä havainnointikyvykkyyteen, kun ihminen on vain liian tehoton ja hidas käymään kaikkea aiheeseen liittyvää dataa läpi, että reagointiin, kun ihmisen prosessointinopeus ei riitä. Kyse ei oikeasti olekaan ihminen vs. robotti -asetelmasta. Todellisuudessa kyse on lopulta siitä, kuinka paljon ihmistä tarvitaan puikkoihin. Ja miksi? Työllistävä vaikutus? Ihmisen eettinen kontribuutio? Syitä voi löytyä toki. Joissain tapauksissa on perusteltua edellyttää ihminen tekemään hyväksynnän tai päätöksen robotin prosessoiman tiedon ja ehdottaman tuloksen pohjalta. Useimmat vasta-argumentit, joihin olen itse törmännyt, pohjaavat kuitenkin tunnepohjaiseen reaktioon. ”Mutku ei niin oo koskaan ollut” ja ”eihän se nyt vain käy”.
Tästähän päästäänkin siihen ihmisen vahvuuteen. Missä itse näen ihmisaivot voitokkaina? Parhaimmillaan terävä ja osaava tietoturvavelho omaa innovatiivisuutta, jota koneäly ei ainakaan toistaiseksi pysty matkimaan. Usein arjessa puhutaan vaistosta tai fiiliksestä, ettei kaikki ole oikein. Todellisuudessahan kyse on intuitiivisesta päättelystä. Edes minun kaltainen teknologiauskovainen nörtti ei kuvittele koneälyn ainakaan lähitulevaisuudessa pääsevän lähellekään ihmistä tällä sektorilla.
Miten se sitten käytännössä näkyisi secu-tekemisessä? Koneäly tekee enemmän nk. false positive -arvioita. Eli päättelee uhaksi sen, kun kirjanpidon särmä Pertti alkaakin perjantai-iltana tehdä yllättäen kirjoitusvirheitä esimerkiksi salasanaa syöttäessä. Ihmisanalyytikko saattaa arvailla väsymyksellä tai nautintoaineilla olevan osansa näppäilyvirheissä.
Toisaalta korkeamman tason tehtävät, kuten vaikkapa arkkitehtuuri ja strateginen arviointi liiketoiminnan vaatimuksia vasten, ovat toistaiseksi vielä tekoälyn ulottumattomissa olevia aspekteja. Keinotekoinen älykkyys toimii mitä parhaimmin silloin, kun käsiteltävät asiat mahtuvat ennalta määriteltyihin malleihin ja toisaalta muuttujien määrä on rajallinen.
Tämähän on todistettu esimerkiksi pelaamalla. Shakissa et voita koneälyä ikinä. Paras ihmispelaaja, joka ei tee yhden yhtään virhettä, voi päästä tasoihin. Kas kun shakin siirtojen määrä tuottama vaihtoehtojen määrä on rajattu. Koneäly laskee joka ikisen siirtovaihtoehdon läpi. Lopputulos on siis ennalta selvä. Mutta kun siirrytään vaikeampaan matemaattiseen peliin, kuten vaikka Go, tilanne muuttuu. Kun muuttujien määrä ei olekaan enää rajallinen, ihmispelaaja pärjääkin jälleen (ainakin rajallista koneälyn laskentakapasiteettia vastaan). Ja kollegani Massimo väittää myös keinoälyn voittavan ihmisen myös No Limit Hold’em pokerissa. Nih.
Lopputulos
Koneäly sopii paremmin nopeaa reagointia vaativiin valvomotehtäviin. Se on väsymätön eikä tee inhimillisiä virheitä. Mitä suuremmaksi kompleksisuus menee tai mikäli tehtävä vaatii ”psykologista tai poliittista silmää”, ihmistoimija on lyömätön.
Ehkäpä perinteiset ensimmäisen linjaston valvontatehtävät voisi sälyttää robottien tehtäväksi ja tärkeimmät päätökset eskaloitaisiin ihmisvalvojalle.
Kokonaisuushan riippuu lopulta toimialasta ja käyttötapauksesta. Joissain toiminnoissa on perusteltua käyttää ihmisiä valvontatehtävissä. Ja toisaalta tiettyjä tehtäviä, joissa vaaditaan jatkuvaa skarppiutta ja täysin tasalaatuista suorittamista, ei taas kannata antaa ihmiselle.
Yhä vähemmän näen kuitenkaan tarvetta toistuvien rutiinien tai perustason valvontatoimien allokointiin ihmisvalvojille. Ainakaan niinä aikoina, kun käyttäjämme eivät aktiivisesti ole luomassa inhimillisillä virheillään näitä uhkavektoreita. Koneäly on aivan hyvä valvoja sille verkkokauppapalvelimelle aamuyön tunteina!
Cloud Coaching Club 