Tästä blogahduksesta kiitos kuuluu ystävälleni. Hän sai minut suorastaan tietoliikennehurmokseen kesken väsyttävän pääsynhallinnan koventamisen inspiroivalla Linkkari-chattisessiolla.

Niklas nosti esiin vanhan linkkarikirjoitukseni, jossa märisin etäkonttorini tietoliikennesetupista. Joo-o, kun päiväni kuluvat haja-asutusalueella ja internet edustaa paitsi kaikkein välttämättömintä työn mahdollistajaa myös useiden harrastusteni ja mieltymysteni kannalta olennaista yhteyttä ulkomaailmaan, en kovin helposti ole täysin tyytyväinen käytössä olevaan tietoliikennekapasiteettiin.

Etenkin kun tänne internetin selän taakse ei rahallakaan saa kunnon yhteyksiä. GlobalConnect kävi viime vuonna myymässä valokuituliittymän, mutta sen jälkeen heistä ei olekaan kuulunut mitään. Tämä on ollut yksi hämmästyttävimmistä asiakaspalvelukokemuksistani: ensin myyntiparivaljakko kiertää ovelta ovelle myymässä – mietipä asiakashankinnan kustannusta! – ja sitten asiakkaalle ei viestitä yhtään mitään. Vastauksiakin kyselyihin sai tivata monta kertaa: ”Toistaiseksi alueellenne ei ole tehty rakentamispäätöstä, eikä meillä tällä hetkellä ole antaa lisätietoja aikataulusta.”

Heti ensimmäisenä haluan nostaa esiin periferian datayhteyksien linkkuveitsen eli Starlinkin. Se on aivan killeri ratkaisu haastaviin yhteysolosuhteisiin.

Starlink tarvitsee vain riittävän esteettömän näkymän taivaalle – tehtaan tasakatto on tähän mitä mainioin paikka. Kaupungissa sopivan asennuspaikan löytäminen voi tuottaa haasteita, ellet asu kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Saaressa, niemennotkossa tai Lohjan peräkylässä Starlink on kuitenkin sikäli takuuvarma, että kaistaa löytyy. RAN-yhteydet (Radio Access Network) eli tutut 4G- ja 5G-verkkomme voivat tällaisissa paikoissa kärsiä hyvinkin heikosta kuuluvuudesta.

Ehkä jokunen puu täytyy raivata varjostamasta – tai lautanen asentaa kunnon seipäännokkaan – mutta noin 300 Mbps latausnopeuksiin pääsee käytännössä kaikkialla Suomessa. Ainoa merkittävä miinus on kohtalaisen suuri latenssi. Tavanomaista käyttöä, kuten verkkoselailua, Teams-istuntoja, suoratoistoa tai sähköpostittelua, se ei juuri haittaa. Pelaamisessa latenssi on kuitenkin myrkkyä, ja päätetyöskentelyssä RDP tai SSH kautta se saattaa alkaa harmittaa, mikäli kohde sijaitsee riittävän kaukana – esimerkiksi toisella mantereella.

Itselläni ongelmana on yksi harmillisen dynaaminen mänty. Se on kasvanut asennuksen jälkeen sen verran, että yhteyteeni tulee nyt noin kerran viidessä minuutissa 3–6 sekunnin katkos. Pitäisi taas käydä nostamassa katolla olevaa Starlink-tolppaa metrillä. Puusta ei kuulemma saa luopua, sillä pääjohtaja uhkasi autotallimajoituksella.

Mutta entäpä toimintavarmuus?

Kun täydellistä vaihtoehtoa ei ole, täytyy pyrkiä pärjäämään välttävillä ratkaisuilla. Ikävyydet tulevat usein kahdesta suunnasta.

Ensinnäkään yhteyksien suorituskyky ei täytä vaativia kriteereitä, joten joudutaan tyytymään siihen, mitä on saatavilla. Tässä on toki todettava, että Starlink tarjoaa työkäyttöön täysin riittävän yhteystason hyvinkin syvällä böndellä.

Toinen ongelma on kimurantimpi: yhteyksien vakaus ei vastaa laadukasta valokuitua. Toisaalta puhtaasti etänä työskentelevälle kuluttajavalokuidunkaan toimintavarmuus ei mielestäni riitä yksin. Kuluttajayhteydet eivät todellakaan ole aina ja jatkuvasti toimivia, ja niiden SLA ovat mitä ovat. Olen todistanut useammankin operaattorin yli vuorokauden kestäneitä reitityskatkoja.

Redundanssi on kuitenkin suhteellisen helppo järjestää: ota käyttöön usean operaattorin yhteydet. Valokuituyhteyden rinnalle voi hankkia vaikka vain kohtalaisesti kuuluvan 4G- tai 5G-yhteyden. Mitä useamman operaattorin yhteyksiä käytät, sitä epätodennäköisempää on, että niiden kaikkien verkot pätkivät samanaikaisesti.

Tähän liittyy kuitenkin pieni varoituksen sana: DNA ja Telia käyttävät paikoitellen samaa yhteisverkkoa. Niitä ei siis kannata käyttää toistensa varayhteyksinä alueella, jolla ne operoivat samaa mobiiliverkkoa.

Suomessa on kolme valtakunnallista mobiiliverkko-operaattoria: Telia, Elisa ja DNA. Maaseudulla on erittäin harvinaista, että useamman operaattorin verkko yltää samaan sijaintiin riittävän vahvana. Prepaid-5G-liittymä on hyvä ja edullinen tapa testata operaattorin todellinen nopeus omalla alueella. Operaattoreiden sivustojen tarjoamat kartat ovat parhaimmillaankin vain suuntaa-antavia.

Oma ratkaisuni on käyttää kaikkien kolmen mobiiliverkko-operaattorin yhteyksiä ja Starlinkin edullisinta versiota lisävarmistuksena.

Yksi mobiiliyhteyksistä tukeutuu melko uuteen tukiasemaan ja tarjoaa teoriassa erittäinkin hyvän kaistan. Maksiminopeus on noussut juhlapyhän aamuyönä yli 500 Mbps. Tukiaseman kapasiteetti on kuitenkin ikävä kyllä ylimyyty moneen kertaan, joten päivisin kaistanleveys vaihtelee aivan käsittämättömästi.

Tukiasema sijaitsee lisäksi niin kaukana, että jouduin käyttämään voimakkaasti suuntaavaa ja vahvistavaa antennia. Kaksi muuta operaattoria tarjoavat selvästi heikomman kaistan mutta samalla vähemmän vaihtelua nopeuksissa. Niiden tukiasemat ovat myös sen verran lähellä, että ulkomodeemi ja hyvä suuntaus riittivät.

Kuluja toki syntyy, mutta liiketoiminnan kannalta kriittiseksi järjestelmäksi kokonaisuus on verrattain edullinen. Starlink maksaa 35 euroa kuukaudessa ja pääasiallinen mobiiliyhteys 26,95 euroa kuukaudessa. Kaksi varayhteyttä olen keräillyt tarjouslaarista. Niin kutsuttu tablettinetti on yleensä edullisin vaihtoehto, eikä heikon radioverkon alueella kannata maksaa yli 100 Mbps yhteydestä – sekään nopeus kun ei useimmiten toteudu.

Yhteyteni maksavat yhteensä alle 65 euroa kuukaudessa ilman arvonlisäveroa. Tällä kokonaisuudella on nyt kellotettu reilut yhdeksän kuukautta täysin katkeamatonta datayhteyttä. Harva yritystason datayhteys yltää samaan. Ainakin platina-SLA varustettu Telian Datanet on pätkäissyt asiakkaillani samassa ajassa, samoin kuin Elisan hieno, kahta fyysistä reittiä pitkin toteutettu datayhteys.

Oma ajatteluni on muuttunut siten, etten enää pidä yhden operaattorin varassa olevaa yhteyttä aidosti katkeamattomana tai haavoittumattomana. On aivan sama, vaikka käytössä olisi kahta fyysistä reittiä pitkin tuotu kuitu ja sen lisäksi erillinen mobiilivarmennus. Operaattori joutuu pitämään huoltoikkunoita – tai ryssii reitityksensä. Aidosti luotettavan yhteyden saa vain hajauttamalla sen usean operaattorin verkkoihin. Nykyiset SD-WAN -tekniikat ovat tehneet tästä naurettavan helppoa.

Kuinkas sitten kaistan kanssa?

Kun useita yhteyksiä käytetään rinnakkain, vaihtoehtoina ovat käytännössä yhteyksien bondaus tai kuormantasaus. Nämä ovat kaksi täysin erilaista tapaa hyödyntää useita yhteyksiä.

Kun muutin tänne Jumalan selän taakse, jouduin aluksi bondaamaan yhteyksiä, koska en saanut sisätiloihin sijoitetuilla laitteilla yhdeltäkään mobiilioperaattorilta edes säällisiä nopeuksia (eikä Starlink ollut vielä saatavilla). Maksimit olivat noin 70 Mbps luokkaa.

Bondauksesta käytetään usein termiä bandwidth aggregation eli kaistan yhdistäminen. Kansankielellä se tarkoittaa sitä, että useiden erillisten yhteyksien kapasiteetti yhdistetään yhdeksi suuremmaksi kokonaisuudeksi. Näin paikasta X paikkaan Y voidaan saada kaistaa parhaimmillaan suunnilleen yksittäisten yhteyksien yhteenlasketun kapasiteetin verran.

Jos käytössäsi on esimerkiksi 100 Mbps, 50 Mbps ja 40 Mbps yhteydet, voit yhdistää ne ja saavuttaa tiedonsiirrossa parhaimmillaan lähes 190 Mbps kaistanleveyden.

Teknisesti mekanismi toimii siten, että lähtöpäästä muodostetaan yhteys kutakin käytettävissä olevaa väylää pitkin kohdepäähän. Kohdepäässä on fyysinen tai virtuaalinen päätelaite nopean yhteyden takana. Näiden pisteiden välille muodostetut VPN-tunnelit yhdistetään eli bondataan yhdeksi loogiseksi yhteydeksi.

Esimerkiksi migraatioissa ja suurten tietomäärien replikoinnissa tämä voi olla ainoa käyttökelpoinen vaihtoehto, jos yksittäiset yhteydet ovat kapasiteetiltaan liian vaatimattomia.

Tunnelien yhdistämisen haasteena on siitä aiheutuva lisäviive. Minulla yhdistämispiste sijaitsi aluksi Azuressa – MCT kun saavat ilmaista Azure-kulutusta. Päädyin kuitenkin tilanteeseen, jossa jopa suoraan käytetty Starlink-yhteys tarjosi huomattavasti pienemmän latenssin. Kun siirsin kokoomapisteen suomalaiseen konesaliin, tulos parani.

Käytännössä bandwidth aggregation eli bondaus ei lopulta ole paras ratkaisu tavalliseen etäkonttorikäyttöön. Se on hyödyllinen suurta kaistanleveyttä vaativissa operaatioissa, kuten pilvimigraatioissa. Ikävä kyllä siinä täytyy sovellustasolla miettiä, millaista liikennettä bondatussa VPN-tunneliyhdistelmässä kannattaa ajaa. Esimerkiksi Teams-liikennettä tai tavallista verkkoselailua ei yleensä ole järkevää reitittää sen kautta, sillä käyttökokemus voi heikentyä.

Lopulta palomuurin reitityssäännöstöstä tulee varsin monimutkainen – ellet sitten osta jotain upeita automaatiokilkkeitä. Silloin tosin luovut osasta hallintaa ja maksat automaatiosta. Kaistan bondaus on ongelmallinen myös yhteyksien lyhyiden ”räpsyjen” kannalta. Kestää yleensä joitakin sekunteja, ennen kuin tunnelit ja reititys toipuvat katkoksesta. Heikkolaatuisten yhteyksien kohdalla – metsäasutuksen ainainen riesa – tämä voi aiheuttaa merkittäviä haasteita.

Jos kuitenkin tavoittelet yhteyksien niputtamista ja huipputason download-nopeuksia (yhdistettyjen kaistojen ansiosta), harkitse siihen tarkoitukseen suunniteltuja valmisratkaisuja. Esimerkiksi Mushroom Networks ja PEP Link tarjoavat erittäin helposti käyttöönotettavia mobiiliyhteyksien bondausratkaisuja. Molempia kokeilleena voin suositella – et voi epäonnistua. Toki laadukas muuri (esim. FortiGate tai Palo Alto) kykenee myös useiden WAN-yhteyksien bondaukseen.

Olen itse siirtynyt kuormantasaukseen. Palomuuri jakaa liikenteen neljälle yhteydelle seuraavan säännöstön mukaisesti:

1. Minun ja rouvan Teams- ja RDP-liikenne – kun molemmat teemme töitä täältä böndeltä – ohjataan aina sille SD-WAN-liittymälle, jolla on lyhin latenssi Teams-palveluun. EDELLYTTÄEN, ettei kyseisessä liittymässä esiinny lainkaan pakettihävikkiä ja että latausnopeutta on käytettävissä yli 70 Mbps sekä lähetysnopeutta yli 20 Mbps (jos ei, kääntää sitten latenssin kannalta 2. parhaalle yhteydelle).
2. Selausliikenne ohjataan muille SD-WAN-jäsenille. Näin Teams- ja RDP-liikenteelle jää optimaalinen kapasiteetti pienimmän latenssin yhteydellä.
3. Sekundäärinen liikenne (meillä on muun muassa yli 40 IoT-laitetta, 8 jatkuvasti raportoivaa valvontakameraa sekä varmuuskopiointiliikennettä ja kaikenlaista muuta “silsaa”) ohjataan aina heikoimman linjan kautta.
4. Kello 17 jälkeen peleihin liittyvä liikenne reititetään lyhimmän latenssin yhteydelle.

Periaatteessa bondauksen ja kuormantasauksen välinen ero on usean käyttäjän ympäristössä melko merkityksetön. Jos käytössä on kaksi yhteyttä, joista molemmat tarjoavat noin 100 Mbps nopeuden ja joita käyttää kymmenen työntekijää, käyttäjien kannalta ei yleensä ole suurta merkitystä sillä, jakaako reititin tai palomuuri liikenteen yhteyksille kuormaa tasaamalla vai yhdistetäänkö yhteydet yhdeksi loogiseksi putkeksi.

Bondaus on eduksi, mikäli yksittäinen käyttäjä tai tiedonsiirto tarvitsee enemmän kapasiteettia kuin yksi yhteys pystyy tarjoamaan, mutta on toisaalta valmis tinkimään latenssista ja haavoittumattomuudesta.